Mykkäelokuva ei kuitenkaan koskaan ollut äänetöntä tai hiljaista sekään. Aina fantasmagorian päivistä saakka esittävään, visuaaliseen taiteeseen on kuulunut ääni. Elokuvaesityksiä säestettiin erilaisin soittimin, teatterin palkkalistoilla saattoi olla muusikoita, suurimmissa elokuvapalatseissa jopa orkestereita.

Äänielokuva mullisti monen elämän – tavalla tai toisella.

Mykkäkomedian tunnetuimpia tähtiä ovat olleet mm. Charlie Chaplin, Harold Lloyd ja Buster Keaton. Draamatuotannon puolelta muistetaan mm. ”valkokankaan ensirakastaja” Rudolph Valentino (1895–1926), Douglas Fairbanks, William Powell ja John Gilbert.

Valkokankaan mykkiä kaunottaria ovat mm. Clara Bow, Lillian Gish, Louise Brooks, Pola Negri, Mary Picford, Edna Purviance ja Theda Bara. Myös Greta Garbo ja Marlene Dietrich aloittivat uransa mykkäelokuvassa ja heidän uransa jatkui menestyksekkäänä äänielokuvan aikana. Samoin Myrna Loyn ura jatkui Thin Man -elokuvien sarjassa, Joan Crawford puolestaan jatkoi vaikuttavissa melodraamoissa.

Yksi mykän ajan tähdistä oli Gloria Swanson, joka palaa valkokankaalle Billy Wilderin film noirissa Auringonlaskun katu (1950). Siinä Swanson esittää mykkäelokuvan suurta tähteä, jonka ura ja komea omaisuus ovat menneet äänielokuvan myötä – tarina muistuttaa pääkohdiltaan hänen omaa elämäänsä. Auringonlaskun kadussa sammuneen tähden kulahtaneeseen kartanoon eksyy velkojiaan pakoileva Joe Gillis (William Holden). Elokuvabisnestä käsittelevässä elokuvassa nähdään muitakin mykkäajan suuria tähtiä, kuten ohjaaja-näyttelijä Erich von Stroheim ja Buster Keaton.

Monet äänielokuvan tähdet menettivät työnsä äänielokuvan myötä. Osan ääni ei ollut rooleihin uskottava, tai heidät vain miellettiin osaksi vanhaa maailmaa. Mutta muitakin syitä toki oli. Esimerkiksi Harold Lloyd kasvoi rillipäisen nuorukaisen roolistaan ulos samaan aikaan äänielokuvan buumin myötä.

Äänielokuvan väitettiin pilanneen Buster Keatonin uran, mutta suurempi syy koomikon uran hiipumiseen oli syvemmällä. Keaton oli innovatiivinen elokuvantekijä, joka alati kokeili elokuvan mahdollisuuksia ja teki aikanaan ällistyttäneitä trikkikokeiluja. Ääniteknologia oli yksi uusista mahdollisuuksista. Näyttäviin kohtauksiin mieltyneen Keatonin elokuvien budjetit (mm. Kenraali, 1927) söivät tuotantoyhtiön taloutta ja tuottaja Joe Schenck suositteli koomikkoa siirtymään MGM:n leipiin. Siirtyessään suuren tuotantolinjan rattaaksi, Keaton menetti itsenäisyytensä elokuvantekijänä ja joutui näyttelemään muitten kirjoittamissa, usein melko keskinkertaisissa elokuvissa.

Äänen myötä slapstick-komedia joutui ylipäätään vaikeuksiin, sillä sen kiihkeätempoinen kerronta hidastui dialogin myötä. Esimerkiksi Stan Laurelin ja Oliver Hardyn lyhyitä mykkäelokuvia on pidetty parempina kuin heidän äänielokuviaan. Uuden elokuvakerronnan myötä he joutuivat kehittämään omaa tyyliään. Kohelluksen rinnalle tulivat persoonalliset korostukset ja absurdi dialogi, joka kannusti väärinkäsityksiin.

Äänielokuvan myötä verbaalinen komedia oli suosittua viihdettä 1930-luvulla. Marx-veljesten suosio perustui railakkaaseen ja räiskyvään sanatulvaan tai kun taas Mae Westin maine nojasi kekseliäisiin kaksimielisyyksiin. Jalostuneemmassa screwball-komediassa oli näppärän sanailun lisäksi usein romanttinen juonne, jota saattoi värittää yhteiskunnallinen luokkakritiikki tai emansipoitunut teema. Tällaisia elokuvia olivat mm. Tapahtuipa eräänä yönä (1934), Hätä ei lue lakia (1938) ja Nainen Eeva (1941).

Suomessa Hollywoodin tyylistä hienostunutta komediaa tekivät Valentin Vaala ja Matti Kassila, kun suurin osa runsaasta kotimaisesta tuotannosta nojautui farssiperinteeseen.