Pieni tyttö seisoo kuorma-auton lavalla riemusta kiljuen. Auto poukkoilee hiekkatiellä. Ohi vilahtavat karut vuorimaisemat ja yksinäiset asuintalot. Pidä lujasti kiinni, kuuluu ohjaamosta isän huuto. On aivan tavallinen arkipäivä Australian Queenslandissa. Ollaan pian kotona, jonka pihalla kasvaa jättimäinen viikunapuu. Äkkiä auto menettää hallintansa, ja pieni Simone lavalla hätääntyy. Auto poukkoilee päämäärättömästi ulos tieltä ja päättää matkansa pihapuuhun. Isä on saanut sydänkohtauksen.

Näin alkaa Julie Bertucellin ohjaama elokuva Puu, joka perustuu Judy Pascoen vuonna 2002 julkaisemaan romaaniin ”Our Father, Who Art In the Tree”. Aivan kuten elokuvan nimikin lupaa, sen keskiössä ja symbolisena roolihahmona on valtaisa viikunapuu, jossa 8-vuotias Simone uskoo isänsä sielun asuvan.

Oikean puun etsimiseen kului ohjaajalta kaksi vuotta. Hän uskoi ensin löytävänsä sen kotimaastaan Ranskasta, mutta joutuikin lähtemään Australiaan asti. Puu sopiikin tarinaan niin täydellisesti, että sen voisi kuvitella olevan lavaste. Se on ikivanha ja kauneudessaan maaginen, väkevä ja turvallinen. Juuri sellainen on nelilapsisen O´Neillin perheen isäkin. Hän tuo perheelleen toimeentulon ajamalla kuorma-autoa vaimon hoitaessa kotona lapsia.

Isän hautajaisten jälkeen Dawn-äiti masentuu. Hän ei jaksa enää hoitaa arkiaskareitaan vaan makaa apaattisena vuoteessaan.  8-vuotias Simone tuo äidille syötävää ja houkuttelee tätä hellästi pukeutumaan. Perheen vanhin lapsi, teinipoika, taas reagoi vihaisuudella. Onko äiti unohtanut lapsensa? Poika poistaa isänsä äänen puhelinvastaajasta ja etsii itselleen työpaikkaa auttaakseen äitiään. Lasten mummo taas käskee tytärtään heittämään pois miehensä vaatteet. Ei tämä mikään täydellinen pakkaus ollut, hän sanoo. Tee lista hänen vioistaan.  Dawnille mies on yhä olemassa – ja sitä paitsi hän oli miehenä maaginen.