Pohjois-Irlannin konfliktilla tarkoitetaan katolilaisen ja protestanttisen väestön välisiä jännitteitä ja niistä johtuneita väkivaltaisuuksia. Konfliktin vaikeinta aikakautta kutsutaan levottomuuksiksi (englanniksi The troubles). Levottomuudet kestivät 30 vuotta – vuodesta 1968 aina vuoteen 1998 saakka. Pahimmillaan levottomuudet olivat 1960- ja 70-luvuilla. Osapuolten välisissä väkivaltaisuuksissa kuoli kolmen vuosikymmenen aikana arvioiden mukaan yli 3 600 ihmistä.

Pohjois-Irlannin konflikti ei ollut pohjimmiltaan uskonnollinen, vaikka sen vastapuolet jakautuivatkin karkeasti otettuna uskonnollisen vakaumuksen perusteella. Kyse oli ennemminkin siitä, pitäisikö Pohjois-Irlannin kuulua Iso-Britannialle vai Irlannille sekä vähemmistöasemassa olevan katolilaisen väestön asemasta yhteiskunnassa.

Pohjois-Irlannin konfliktin juuret ovat pitkällä historiassa. Englanti miehitti Irlannin 1100-luvulla. 1600-luvulla Englannin kuningas Jaakko I:sen johdolla Irlannin pohjoisesta maakunnasta Ulsterista luovutettiin merkittäviä maa-alueita englantilaisille, skotlantilaisille ja walesilaisille. Saaren pohjoisosaan kehittyi merkittävä brittiläinen väestönosa ja irlantilaisista tuli vuosisatojen saatossa vähemmistö.

1800-luvun loppupuolella irlantilaisten itsenäisyyspyrkimykset voimistuivat. Vuonna 1856 maahan perustetiin ”Irish Republican Brotherhood” -järjestö, jonka mukaan maa voisi saavuttaa itsenäisyyden vain aseellisen vallankumouksen avulla. Vuonna 1905 perustettiin Sinn Féin -puolue (nimi on iirinkieltä ja tarkoittaa ”me itse”). Puolue ajoi avoimesti Irlannin itsenäistymistä.

Vuonna 1916 vapaaehtoisarmeija valtasi Irlannin pääkaupungin Dublinin pääpostitalon ja muita julkisia rakennuksia. Brittiarmeija kukisti kapinan ja sen johtajat teloitettiin näyttävästi. Tämä teki kapinajohtajista irlantilaisten silmissä marttyyreita ja kiihdytti itsenäisyysvaatimuksia.

Protestantit, joista valtaosa asui maan pohjoisosissa, vastustivat voimakkaasti Irlannin itsenäistymistä. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Irlannissa vaikutti kolme armeijaa: maata pysyvästi miehittänyt brittien armeija, itsenäisyyttä vastustaneen Ulsterin vapaaehtoiset ja itsenäisyyttä kannattaneet irlantilaiset. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin yhdisti Irlannin kansaa ja myös itsenäisyyttä ajaneet irlantilaiset taistelivat Iso-Britannian armeijassa Saksaa vastaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen levottomuudet Irlannissa yltyivät. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 1918. Murskavoiton kaikkialla muualla paitsi saaren pohjoisosassa saanut Sinn Féin julisti tammikuussa vuonna 1919 Irlannin itsenäiseksi. Iso-Britannia vastasi itsenäisyysjulistukseen lähettämällä maahan joukkoja. Levottomuudet ja yhteenotot loppuivat vasta joulukuussa 1921, kun Iso-Britannian kanssa solmittiin rauhansopimus.

Irlanti julistettiin vapaavaltioksi Brittiläisen kansainyhteisön osana. Pohjois-Irlanti (kuusi pohjoisen protestanttienemmistöistä kreivikuntaa), jossa itsenäistymistä vastustettiin, jäi itsehallinnolliseksi osaksi Iso-Britanniaa. Päätös jakoi Sinn Féinin kahtia, sillä osa puolueen jäsenistä ei hyväksynyt maan kahtiajakoa. Sopimus ajoi maan vuonna 1921 katkeraan sisällissotaan sopimusta kannattaneiden ja vastustaneiden välillä. Sota päättyi sopimusta vastustaneiden tappioon vuonna 1923. Vuonna 1937 hyväksyttiin valtiosääntö, joka teki Irlannista täysin itsenäisen maan.

Katolilainen vähemmistö joutui kuitenkin Iso-Britannian alaisuuteen jääneessä Pohjois-Irlannissa syrjinnän kohteeksi. Protestanttisella enemmistöllä oli hallussaan poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta. Vaalipiirijako vaikeutti katotilaisten pääsyä vaikuttaviin poliittisiin asemiin. Usein heitä ei myöskään palkattu julkisiin virkoihin. Kaupunkien sisällä katolilaiset ja protestantit asuivat eri asuinalueilla ja juopa ryhmien välillä kasvoi.