Velkakierre

Muutin 17-vuotiaana vanhempieni luota pois silloisen tyttökaverini kanssa pieneen yksiöön. Kaikki meni oikein hyvin, kunnes erosimme, muutettiin erilleen, koulu jäi kesken ja ikää oli silloin 18 vuotta. Puolitoista vuotta meni kaikenlaisten toimeentulotukien kanssa eläessä ja se rahahan ei riitä mihinkään, ja töitäkään ei hirveästi ollut tarjolla koulut kesken jättäneelle jannulle. Vuokranmaksun jälkeen rahaa jäi aina jotain 130 euroa kuukaudelle. Oli niin helppo napata joku vippi aina sieltä täältä ja kohta huomasinkin olevani ihan kusessa niitten kans ja tuli "aivan sama – asenne". Laskuja pukkasi luukusta ihan järjettömästi ja useimmat niistä jäi avaamatta.

Luottotiedot menetin, kun olin 19-vuotias. Samaisena kesänä lähdin armeijaan ja oli helpottavaa olla siellä, kun ei tarvinnu miettiä siviilielämän vaikeuksia, kun ulosotossakin alkoi olla lähemmäs 10 000 euroa. Olin aikeissa lähteä suorittamaan opinnot loppuun armeijan jälkeen, jotta alkaisin saada jotain otetta elämästä ja pääsis työelämään. Armeijassa kuitenkin päädyin kuljettajapuolelle ja suoritin siellä kuljettajatutkinnon, mikä olikin ehkä viisain tekoni moneen vuoteen. Armeijassa mietin, että kouluun lähden takaisin, kun ulosottovelat on kuitattu, jotta kaikki ois niin kuin ennen vippikierteitä sun muita laskujen maksamatta jättämisiä. Armeijan käytyä loppua kohden sain onnekseni työpaikan, jossa aloitinkin paria päivää sen jälkeen kun olin kotiutunut.

Nyt paria vuotta myöhemmin olen velkani lyhentänyt 3000 euroon, eli töissä edelleenkin kuljetusalalla ja ihan hyvin tulen toimeen, vaikka ulosotto viekin kolmasosan tilistäni. Kahdeksan kuukauden päästä olen velaton ja jo nyt tässä vaiheessa todella onnellinen tulevan lapsen isä! Kouluun olisi tarkoitus lähteä vuoden kuluttua, jotta pääsisin tavoittelemaan sitä, mitä tulevaisuudelta haluan.

Paljon olen oppinut ja viisastunut viimeisen neljän vuoden aikana. Kaiken tämän luottotietojen menettämisen ja ulosottokierteen olen pitäny koko neljän vuoden aikana omana tietoani ja niin aion jatkossakin tehdä. Kohtahan tämä surkea tilanne on pelkkä huono muisto vain!

Nimim. Pikkuhiljaa jaloillaan!

Helvetistä takaisin elämään

Aikaa on kulunut ja elämä on muuttunut hurjasti siitä, mistä olen ylös jaksanut nousta. Kaikki alkoi yli 10 vuotta sitten.

Mutta sitten rupesi olemaan poissaoloja ja en enää välittänyt mennä töihin. Ilmapiiri siellä oli aika tunkkainen. En avannut enää laskuja, otin vippejä ja jopa pankistakin lainaa tuhlailuun. Elin yli varojeni, vaikka olin töissä. Vippien korot olivat aivan hirveitä ja niitähän sai tekstiviestillä vaikkapa keskellä yötä, hullua hommaa… Rahaa paloi matkusteluun ja turhuuksiin, alkoholiin ja shoppailuun.

Sitten tuli itsemurhayritykset ja tajusin mennä hakemaan apua, vaikka kynnys olikin korkea. Itkin ja kävelin pienen paikkakunnan terveyskeskukseen, mutta en saanut tarvitsemaani apua, vaan naureskeltiin ja kyseltiin mikäs sitä aina niin iloista ja reipasta tyttöä nyt muka vaivaa. Se oli ihan kauhea tunne.

Kukaan ei välittänyt.

Turrutin kaiken juomisella ja sitten jouduin teholle viimeisimmän itsemurhayrityksen jälkeen. Halusin pois, mutta ei ollut minun aikani lähteä vielä. Pelastuin takaisin elämään.

Nyt tätä kirjoittaessani kyynel valuu poskea pitkin. En pysty kaikkea tähän kirjoittamaan, mutta varmasti jokainen ymmärtää, millaista elämäni oli pahimmillaan.

Velat on maksettu ja olen vapaa velkavankeudesta.
Luottotiedot menivät, mutta sillä ei ole merkitystä, ne palaavat kesällä.
Alkoholi on olemassa, mutta ei minulle. Se ei tuo minulle mitään hyvää, enkä halua juoda enää.
Vointini on nyt parempi, lääkityskin kohdillaan ja töissä en ole, koska en ole työkykyinen. Keskityn toipumiseen.
Vaikeudet voi voittaa, koskaan ei kannata antaa periksi.
Yksin ei ole hyvä jäädä ongelmien kanssa, hakekaa hyvät ihmiset apua, jos sitä tarvitsette.

Kesää odotellen.

Nimim. Uusi alku elämälle