Naisiin kohdistuva väkivalta on ihmisoikeuspoliittinen kattokäsite, joka pitää sisällään monia, tyypillisesti naisiin kohdistuvia väkivallan muotoja. Tällaisia ovat esimerkiksi ihmiskauppa, tyttöjen sukuelinten silvonta, ns. kunniaan liittyvä väkivalta, pakkoavioliitot, naisiin ja tyttöihin kohdistuva seksuaalinen väkivalta – niin parisuhteissa kuin niiden ulkopuolella – ja niin edelleen. Moniin naisiin kohdistuvan väkivallan muotoihin liittyy alistamista, nöyryyttämistä, identiteetin ja seksuaalisuuden mitätöimistä. Eri ilmiöitä yhdistävä tekijä on väkivallan seksualisoituneisuus: ne ovat usein sekä seksuaalisia luonteeltaan että niillä loukataan seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Pitkään jatkuessaan teot vaikuttavat niin naisten kykyyn toimia kuin heidän minäkuvaansa. Lukuisat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että tyypillisesti naisiin kohdistuvan väkivallan uhreilla ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää kuin sukupuoli (ks. esimerkiksi Maailman terveysjärjestön verkkosivut aiheesta). Naisiin kohdistuu väkivaltaa nimenomaan heidän sukupuolensa vuoksi – kulttuurista ja poliittisesta järjestelmästä riippumatta – ympäri maailman.

Yksilötasolla jokainen tarina on erilainen. Kun katse nostetaan yksilötasolta ylemmäs horisonttiin, maisemassa näkyy selviä säännönmukaisuuksia, rakenteita ja muotoja: syrjinnän profiili.

Syrjintä ei synny tyhjiössä. Naisiin kohdistuva väkivalta on osa sukupuolijärjestelmään juurtuneiden valtaerojen tuottamaa todellisuutta, jonka muita osia ovat palkkasyrjintä naisvaltaisilla aloilla tai vaikkapa hoivavastuun kasautuminen naisille. Malli, joka perustuu kahden sukupuolen erojen korostamiseen, luo maaperän syrjinnälle. Monet kulttuuriset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset käytännöt sallivat naisten eriarvoisen kohtelun. Tytöiltä odotetaan – niin Marokossa kuin Suomessa – seksuaalista pidättyvyyttä vaikka samaan aikaan tyttöjen on oltava seksuaalisesti haluttavia.

Naisiin kohdistuva väkivalta määritellään ihmisoikeusloukkaukseksi siksi, että naisiin kohdistuva väkivalta liittyy niihin rakenteisiin jotka aiheuttavat naisen alisteisen aseman perheessä, parisuhteessa ja yhteiskunnassa. Naisten oikeuksien toteutumista turvataan Yhdistyneissä Kansakunnissa (YK) ja esimerkiksi Euroopan neuvostossa erityisillä naisten oikeuksia koskevilla sopimuksilla. Allekirjoittaessaan nämä sopimukset maailman valtiot sitoutuvat kehittämään omaa ihmisoikeuspolitiikkaansa ja lainsäädäntöään siten, että naisten syrjintä loppuu. Tavoitteena ovat naisten tasavertaiset oikeudet poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen vaikuttamiseen sekä tasa-arvoisuus perhe-elämässä. Monien naisten oikeuksiin sitoutuneiden maiden lainsäädäntö ei kuitenkaan toteuta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vaatimuksia.

Naisten oikeuksien sopimuksen ovat allekirjoittaneet lähes kaikki YK:n jäsenvaltiot, niin myös Suomi ja Marokko. Naisten oikeuksia koskevan, ns. CEDAW –sopimuksen lisäpöytäkirjassa tyypillisesti naisiin kohdistuva väkivalta määritellään naisiin kohdistuvan syrjinnän yhdeksi muodoksi. Tämä tarkoittaa, että naisiin kohdistuva väkivalta on sekä ilmenemismuodoiltaan, historialtaan että seurauksiltaan erilaista kuin tyypillisesti miehiin kohdistuva väkivalta. Miehet kohtaavat väkivaltaa useimmiten julkisilla paikoilla, kuten kaduilla ja puistoissa. Naisille todennäköisin paikka joutua pahoinpidellyksi on yksityisasunto.