Bergmanin naisnäyttelijät valloittivat maailmaa rohkeilla roolihenkilöillään, mutta ennen kaikkea luonnollisella näyttelijäsuorituksellaan. Näyttelijät sisäistivät roolihenkilönsä sellaisella intensiteetillä, että minimalistiset kasvonilmeet saattoivat riittää välittämään riipaisevia tunteita: sielullista tyhjyyttä, pohjatonta raivoa, tulista rakkautta, epätoivon pelkoa jne.

Tukholman yliopiston mediatutkimuksen ja elokuvatieteen professori, Bergmania tutkinut Maaret Koskinen kertoo, miten ”1950-luvulla ranskalaiset kriitikot puhuivat Bergmanin ainutlaatuisesta kyvystä ymmärtää naisen psyykettä.” https://yle.fi/uutiset/3-10025827

Bergman erikoistui naisen kasvojen kuvaamiseen ja käytti lähikuvaa pureutuakseen hiljaisiin kasvoihin, kuten tanskalainen elokuvaohjaaja Carl Th. Dreyer. Sekä Bergman että Dreyer uskoivat, että lähikuva voi tallentaa paremmin kuin verbaalinen puhe ihmisen sielullisen ulottuvuuden. Puhe ja sanat voivat valehdella, mutta kasvot välittävät jotakin syvällisempää ja jotakin todellisempaa – psyyken sanattoman ulottuvuuden.

Elokuva Persona, jonka merkittävyydestä urallansa myös Bergman elokuvassa puhuu, pureutuu puheen ja hiljaisuuden dialogin teemaan. Bibi Andersson näyttelee sairaanhoitaja Almaa, jonka monologi on läpitunkevaa, kun taas Liv Ullmanin näyttelemä teatterinäyttelijä Elisabeth Vogler ei puhu sanaakaan. Elokuva perustuu August Strindbergin näytelmään The Stronger, joka käsitteli samaa puheen ja hiljaisuuden dialogin teemaa ja esitti kysymyksen siitä, kumpi: puhe vai hiljaisuus mahdollistaa todellisemman olemisen muodon.

Magnussonin elokuvassa Bergman kertoo, miten naiset olivat hänelle mysteeri, pelottavakin kohde, johon hän halusi perehtyä ja jota ymmärtää. Bergmanin näyttelijä Lena Endren sanoin:

”Nainen ei ollut vain kohde, objekti, vaan tekijä, subjekti, maailmaa katsottiin naisten näkökulmasta. Naiset saivat tehdä rooleja, joissa oli psykologiaa, tummia, syviä pohjavireitä ja kipupisteitä. Naiset painiskelivat sellaisten eksistentiaalisten kysymysten parissa, jotka oli aiemmin varattu vain miesnäyttelijöille. Se oli tavatonta.” https://yle.fi/uutiset/3-10025827

Bergmanin mestarillinen naisen sielunelämän kuvaus vaikutti myös siihen, että seuraavat elokuvantekijäsukupolvet jatkoivat bergmanilaista tapaa pureutua naisen psyykeen ja luomaan siitä raakoja kuvauksia. Myöhemmin esim. Lars von Trier loi elokuvissaan intensiivisiä naiskuvauksia hyödyntäen uutta elokuvateknologiaa, joka mahdollisti fyysisemmän ilmaisun näyttelijäsuorituksessa. Siinä missä Bergman oli käyttänyt lähikuvaa pureutuakseen naisen sielulliseen ulottuvuuteen, von Trierin digikamerat hyödynsivät naiskehon ilmaisuvoimaa. Tästä syystä esimerkiksi naisseksuaalisuuden kuvaus sai uudenlaisen ilmaisumuodon von Trierin ja muiden 1990-luvun lopun ohjaajien tuotannossa.