Elokuva Anna Karenina

1. Keskustelkaa elokuvasta Anna Karenina (2013). Millaisen vaikutuksen se teki teihin katsojana? Mitkä kohtaukset jäivät mieleen? Mitä te ette ymmärtäneet? Kenen henkilön tarina jäi parhaiten mieleen? Mistä asioista tuli paha mieli? Millaisen vaikutuksen elokuvan kerronta, kuvaus, hahmot, musiikki, lavastus, ympäristö, värit jne. tekivät sinuun? Elokuvan kerrontaan oli ujutettu paljon elementtejä teatterista. Piditkö tästä tehokeinosta? Elokuvan leikkaus oli pitkälti hyvin nopeatempoista. Miltä se tuntui? Visuaalisesti elokuva oli erikoisesti toteutettu – mitä mielestäsi erikoisia piirteitä havaitsit ja miltä ne tuntuivat?

2. Lukekaa Pertti Avolan kritiikki ”Uusi Anna Karenina -filmatisointi vangitsee” ja keskustelkaa oletteko Avolan kanssa samoilla linjoilla?

Maailma on täynnä Leo Tolstoin romaanin Anna Karenina -filmatisointeja, klassisesta vuoden 1935 Greta Garbo -versiosta vuonna 2009 valmistuneeseen venäläiseen tv-sarjaan.

 Annaa ovat esittäneet Garbon lisäksi muun muassa Vivien Leigh, Tatjana Samoilova, Nicola Pagett, Jacqueline Bisset, Sophie Marceau ja Helen McCrory.

Miksi siis tehdä vielä yksi suoraviivainen Anna Karenina -filmatisointi?

Eikä Joe Wright sellaista ole tehnytkään. Epookkiromaanien filmatisointeihin jo rutinoitunut brittiläinen Wright (Ylpeys ja ennakkoluulo, Sovitus) ja käsikirjoittajana toiminut maineikas näytelmäkirjailija Tom Stoppard ovat kurottaneet kohti jotain uutta – ja samalla hyvinkin vanhaa.

Wright ja Stoppard istuttavat meidät 1800-luvun loppupuolen koristeelliseen teatterisaliin, jossa Annan tarina levittäytyy eteemme näyttämöllä esitettävänä teatterikappaleena. Sen sävyt kulkevat alkupuolen lähes musiikkiteatterimaisesta kepeydestä lopun tummaan tragediaan. Ylöspano on huikaisevan kaunis ja vangitseva.

Toimiiko ratkaisu? Eikö moinen trivialisoi Tolstoin tarinaa naisen asemasta ankarassa sääty-yhteiskunnassa?

Se on siinä ja siinä. On totta, etteivät Wright ja Stoppard mene kovin syvälle Tolstoin kysymyksenasetteluihin, mutta silti ne ovat koko ajan näkyvillä, jäykkien aatelissääntöjen kritiikistä yksinkertaisen maalaiselämän ihannointiin.

Ja katsokaa, miten Wrightin elokuva elää. Vaikka taustana ovat teatterilavasteet ja periaatteessa lähes kaikki toiminta on sijoitettu näyttämölle, kameran liike on tärkein.

Annan ja kreivi Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) intohimon sytyttävä tanssi on hurjaa liikkeen juhlaa, samoin lähes kaikki elokuvan alkupuolen kohtaukset. Puolivälin jälkeen elokuva vakavoituu, teatterimaiset tehokeinot vähenevät, mutta eivät koskaan katoa.

Loppupuolellaan Anna Karenina alkaa hyytyä ja muistuttaa perinteistä, hieman kuivakkaa klassikkofilmatisointia, kunnes Wright vie meidät taas kokonaan näyttämön maailmaan elokuvan loppukohtauksissa.

Teatteriratkaisun takana tuntuisi olevan ajatus siitä, että Tolstoin tarina on jo niin kaukana kadonneessa maailmassa, että ainoa tuore tapa sen kertomiseen on irrottaa se lähes täysin todellisuudesta. Ja siirtää se keinotekoiseen, aivan omassa hehkussaan loistavaan näennäismaailmaan.

Ratkaisusta voi kiistellä, mutta ei siitä, etteikö se olisi tuottanut tulokseksi visuaalisesti suorastaan ylitsepursuvan hienon elokuvatoteutuksen. Toisinaan Anna Karenina tuntuu hukkuvan omaan koristeellisuuteensa, mutta niin ei kuitenkaan käy. Baz Luhrmann tulee väistämättä mieleen, vaikka Wright ei aivan yhtä yltiöpäisiin keinoihin ryhdykään.

Nukenkasvoinen Keira Knightley esitti pääosaa myös Wrightin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa sekä Sovituksessa. Hän on lumoavan kaunis, mutta näyttelijänä kapea-alainen. Se ei kuitenkaan Anna Kareninan keinotodellisuudessa kauheasti häiritse, sillä niin Knightley kuin elokuvan muutkin näyttelijät ovat virittäytyneet puitteiden tunnelmiin, eli tietynlaiseen lievästi korostuneeseen teatterimaisuuteen, jossa ulkoinen näyttävyys ja roolityö koko ajan leikkaavat toisiaan.

Vain Annan aviomiehen roolia vakavasti mutta vaisusti vetävä Jude Law tuntuu välillä olevan kuin aivan toisessa elokuvassa.

Seamus McGarveyn kuvaus loistaa kuin koru ja Dario Marianellin usein erilaisia valssimotiiveja hyödyntävä musiikki on uhkeaa olematta päällekäyvää.

(http://www.hs.fi/arviot/Elokuva/Uusi+Anna+Karenina+filmatisointi+vangitsee/a1305635818340)